Katselin vanhoja kuvia itsestäni ja päätin myös kirjoittaa pienen tekstin, mikä liittyy kiusaamiseen. Ja lueskelin vanhoja tekstejä, mitä olin kirjoittanut vuosi/kaks takaperin. Tekstit olivat aika synkkiä ja ahdistavia. Nyt vasta huomaan kuinka pohjalla olin silloin kun olin ylä-asteella. Silloin kun kaikki kiusasivat, syrjivät ja nauroivat minulle. Mutta nykyään asiat näyttävät jo paljon valoisammilta, enään ei ole niin montaa ihmistä jotka minua pilkkaavat, nyt niitä on vain muutama.
Mietin kun katson näitä kuvia, että onko ihmiset oikeesti niin paskoja että pilkkaavat toisia vain pelkän painon ja pukeutumistyylin takia? Olin ysillä ja kasilla tyttö joka näytti siltä mikä tuntui hyvältä ja joka ei vielä tajunnut silloin että miksi oikein kaikki nauroivat. Pukeuduin, mustiin vaatteisiin, tupeerasin hiukseni meikkasin rajusti ja olin oma itseni. Sitten eräänä päivänä katsoin itseäni peiliin ja mietin ''Eikö tässä maailmassa saa enään olla edes oma itsensä. He nauroivat koska näytän tältä.'' Aloin miettimään asioita ja sitä miksi kaikki olivat niin ilkeitä minua kohtaan.
Masennuin. Lopetin syömisen aloin liikkumaan, masennuin lisää koska en tuntenut itseäni sopivaksi muiden joukkoon. Jatkoin samaa rumbaa koko ylä-asteen. Pääsin amistoon, huomasin että ihmiset sielä ovat paljon mukavampia. Siihen mennessä olin jo laihtunutki monta kiloa. Ihmettelin kuinka ihmiset suhtautuivat sielä niin hyvin minuun. Sitten sen tajusin, etää jotkut ihmiset eivät vain hyväksy toista omana itsenään. Ja tässä ollaan koko ikäni minua on kiusattu ja syrjitty, 7-vuotiaasta pikku tytöstä lähtien. Ja nyt lähestulkoon kaikki tulevat kanssani toimeen. IHMISET! Älkää katsoko sen toisen ulkopuolta, katsokaa syvällä sen ihmisen sisälle! Älkää syrjikö tai kiusatko ketään, koska saatte vain aikaan harmia. Koittakaa tulla kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen ja vaikka ihminen olisi ulkoapäin minkä näköinen tahansa, sisältä saattaa löytyä mitä mukavin ja ihanin otus. Joten sanompahan vain, että katsokaa ensin itseänne, sitten sitä toista ihmistä, miettikää että onko siinä toissessa sittenkään niin paljoa eroa kuin sinussa, ja sitten tutustukaa tai olkaa tutustumatta, mutta paskaa ei silti siitä toisesta tarvitse alkaa puhumaan!
 |
| Tässä minä silloin, kun kaikki pilkkasivat. |
 |
| Tässä minä nykyään, kun saan olla melko rauhassa ihmisten pilkkaamiselta. |
Tässä on teksti näyte vuodelta 2010, oliskoan...
''Tänään minulla on sellainen olo, kuin ei jaksaisi mitään.
Tänään olo on tyhjä ja harhaileva.
Mielialat laineilevat elämän aalloilla.
Ystävät lähtevät, ja tulevat takaisin.
Rakkaus keinuu kiikkulaudalla, mutta pysyy silti ehjänä.
Aivosoluja kuolee koulun penkillä.
Taivas on sininen, linnut laulaa ja aurinko paistaa.
Miksi olen sisällä tekemättä mitään? Miksen ole ihmisten seurassa?
Miksi päivät tuntuvat liian raskailta? Tuntuu kuin olisin vain kuihtuva kukka tai
lentävä yksinäinen höyhen. Mutta sitten ovikello soi ja ajatukset häviävät, kuulen kun ovi avautuu. Ajattelen että ei sielä voi olla ketään, kuka voisi piristää. Laitan musiikin kovemmalle, jotten kuulisi ketä tulee sisälle. Yritän olla välittämättä. Pian musiikki sammuu, käännyn ympäri ja huomaan ystäväni seisovan vieressäni. Katson häntä tyhmänä ja hän ottaa pääni kainaloonsa ja pörröttää hiuksiani. Ajatukseni valaistuvat, ajattelen että eivät ystäväni ole minua hylänneet. Nousen seisomaan ja halaan häntä ja kiitän siitä että hän tuli takaisin. Enään oloni ei ole niin tyhjä ja yksinäinen, tänään päiväni voi vihdoin näyttää valoisalta!''
Onneksi oma elämäni ei ole aina yhtä sekavaa, kuin tekstieni henkilöiden elämä. Mutta kun kirjoitan ns. omista kokemuksistani tekstejä saan omat huonot oloni ja ajatukseni pois. Ja jaksan taas keskittyä iloisiin ja eloisiin asioihin, koska muistan että vaikka kuinka huonosti menisi, niin aina joku on auttamassa ja tukemassa. Joskus kyllä itsekkin vajoan yhtä alas kuin tekstini, mutta ei joka päivä jaksa olla iloinen ja hyvällä tuulella! Välillä on niitä huonojakin päiviä ja päiviä jolloin tekisi vain mieli itkeä ja huutaa. Mutta syvistäki kuopista pääsee ylös, jos vain jaksaa yrittää ja jos ottaa apua ja tukea vastaan. Ja nyt mulla on sellainen olo että mulla on ihania ystäviä, sukulaisia, tuttavia ja poikaystävä jotka kaikki ovat auttaneet muo nousemaan siitä syvimmästä kuopasta. Ja tästä päivästä lähtien, en enään anna idioottien vetää minua takaisin kuoppaan. Annan heidän olla, en välitä heidän olemassa olostaan, tästä päivästä lähtien ne ihmiset ketkä ovat paskamaisia minua kohtaan, ovat kuin ilmaa ja pahanhajuista savua!
Mutta nyt pitää jatkaa Portfolio 2:sen tekemistä, kirjoittelen varmaan taas joskus kun jaksan istua taas koneen ääressä, mutta nyt olen liian energinen siihen, haihai!
